Multa on kysytty usein, että tunnenko mä koskaan oloani yksinäiseksi, kun muutin kaupunkiin, josta en tunne lähes ketään?
Tietenkin välillä tunnen yksinäisyyttä, mutta niinhän me kaikki. Asuttiin me sitten yksin tai yhdessä, jokainen voi välillä tuntea olonsa yksinäiseksi. Mulla henkilökohtaisesti se on vain hetkellinen tunne, joka on todella harvoin läsnä. Yleisin aika kyseisen tunteen visiitille on ilta- tai yömyöhään. Kun kaikki päivän tehtävät sekä velvollisuudet on hoidettu ja olisi aika rauhoittua, niin mulla itselläni alkaa usein ajatukset laukkaamaan ihan aiheesta toiseen. Täysin normaalia.
Pidän yhteyttä ystäviini ja näen heitä aivan yhtä paljon, kuten aiemmin. Perheeni kanssa pidän yhteyttä päivittäin & näen heitä suhteellisen paljon. Ainoa asia, mikä suhteessa ystäviin ja perheeseen on muuttunut, on välimatka.
Kilometrit ovat pelkästään kilometrejä, eikä niillä omasta mielestäni kuulu olla negatiivista vaikutusta ihmissuhteisiin, kuten ei tässäkään tilanteessa käynyt.
Päinvastoin, ystävyyssuhteet säilyivät ja suhde vanhempiini on nyt vahvempi kuin koskaan. Miten hienoa on huomata, että äiti ja isä ovat todella paljon kaikkea muuta, kuin viikkorahaa maksavat vanhemmat. Voin kertoa, että se tuntuu sanoinkuvailemattoman hienolta. Jokainen tapaaminen on odottamisen arvoinen ja se aika, minkä saat viettää heidän kanssaan, on korvaamattoman tärkeää. Etäisyys toi aivan uutta perspektiiviä asioihin, joita helposti pitää itsestäänselvyytenä. Varsinkin, kun elää, asuu ja viettää aikaa päivästä toiseen samojen seinien sisällä samojen henkilöiden kanssa.
Tiedostin, että muuttaessa toiseen kaupunkiin ei ole mahdollista, että näkee perhettä tai parhaita ystäviä joka päivä. Tiedostin, että tulen viettämään aikaa paljon yksin. Onko tämä sitten yksinäisyyttä?
Oli jo mun aikani levittää siivet ja lentää pesästä. Lahti on aivan ihana kaupunki ja olen kauan toivonut, että joskus saisin asua täällä. Mulle tarjoutui mahdollisuus siihen, joten miksi en olisi ottanut tätä mahdollisuutta vastaan?
Oli täysin tietoinen valinta, että elämä tulee muuttumaan, mutta sitä mä halusin. Mä olen saanut tehdä sitä mistä mä nautin ja mulla on omaa rauhaa miettiä asioita. Miettiä tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Pikkuhiljaa käsitän, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Se ei ehkä olekaan sitä, mitä olen tähän asti luullut haluavani. Se saattaa olla jotain aivan muuta. Jotain, mistä en ole osannut edes haaveilla. Jotain, mikä tekee mut äärettömän onnelliseksi.
En ole yksinäinen, sillä mulla on ympärilläni edelleen todella upeita ihmisiä. Mulla on asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi ja mulla on ihana koti, jossa nautin siitä, että saan olla yksin omassa rauhassani ja miettiä asioita.
Olen viimeinkin itsenäinen nuori nainen, jolle kaikki asiat eivät olekaan itsestään selviä. Osaan arvostaa niitä kaikista pienimpiäkin asioita elämässä, mikä ei todellakaan ollut selvää vielä vuosi taaksepäin. En vaihtaisi päivääkään kuluneesta ajasta, jonka olen omassa kodissani viettänyt, sillä tässä ajassa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin koskaan näiden melkein kahdenkymmenen kuluneen vuoden aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti